Laura Lehtola: Takapenkki
Romaani, 270 sivua
Otava, 2017
Laura Lehtolan ensimmäinen romaani Pelkääjän paikalla käsitteli puolison kuolemaa. Takapenkki -toisinkoisen teemoja ovat lapsen saaminen, arjen yllätyksettömyys ja nuorisotyöttömyys. Teoksen kolme näkökulmahahmoa ovat työtön Aleksi, hänelle työtä etsivä virastonainen Tuula ja Elina, joka joutuu jättämään lukion kesken piillottaakseen teiniraskautensa läheisiltään. Viihteelliselle romaanille tyypillisesti hahmojen tarinoiden risteytyminen muodostaa teoksen draamallisen kaaren.
Suurista teemoistaan huolimatta, Lehtolan romaani on kepeää luettavaa. Esikoisromaanissa vielä hakusessa ollut huumorin ja draaman välillä tasapainottelu on Takapenkissä kääntynyt rohkeammin huumorin puolelle, mikä on hyvä ratkaisu.
Vielä Takapenkissäkin on irrallisen oloista vakavampaa ainesta, joka hieman sotkee kokonaisuutta. Toisaalta romaani on juoneltaan niin kaavamainen, että pieni särmikkyys ei haittaa. Teoksen hahmot ovat maalaiskomediamaisia litteitä luonteita, jotka toistavat omaa erityispiirrettään tai hokemaansa miltei kyllästymiseen asti. Mummonsa luona asuva Aleksi harrastaa Wikipedian lukemista, joten se mainitaan miltei jokaisessa hänen näkökulmastaan kerrotussa luvussa. Mummon hokema on “kehveli” ja Aleksilla “jeespoks”. Tällaiset hahmot ovat hyvä lähtökohta teoksen huumorille, mutta teoksen lopun yritys syventää hahmoja tulee puun takaa ja lässähtää.
Muutoin teoksen henkilövalikoima toimii erinomaisesti. Aleksin ja Elinan käyttämä kieli on kohtalaisen uskottavaa teinikieltä ja myös nuorten elämän siirtyminen internetiin on huomioitu. Raskauden edetessä kympin tyttö Elina jättäytyy vähin äänin pois lukiosta ja etsii apua internetistä. Raskauden tuomien kehollisten ja henkisten muutosten kuvaus solahtaa humoristisen kerronnan sekaan luontevasti.
Työvoimatoimiston Tuulan perhe-elämä taas on perinteistä suomalaista komediaa, jossa huumoria revitään miehen insinöörimäisestä yksioikoisuudesta. Elämä pyörii aina samoilla raiteilla: “Kaupassa Topi hakee maidot ja minä poimin vihannekset. Sitten Topi noutaa leikkeet ja minä pyydän lihatiskiltä viikonlopuksi vähän parempaa lihaa. En kuitenkaan kaikista kalleinta, koska olen jo valmiiksi ärtynyt siitä, miten Topi pian kuitenkin kysyy kilohintaa ja sitä, oliko liha hintahaitarin missä päässä. Olen vihannut sanaa hintahaitari siitä lähtien kun sen Topilta opin.”
Tällaista perinteisille sukupuolirooleille rakentuvaa vitsailua on toki Suomessa kirjoitettu maailman sivu, Anna-Leena Härkösestä Roope Lipastiin, mutta kyllä Takapenkkikin joukkoon sopii. Topi on erinomaisen sympaattinen ja ärsyttävä yhtä aikaa ja Tuulan mielipiteet sopivan kitkeriä. Työvoimatoimistossa työskentelevän Tuulan kautta käsitellään myös työttömyystematiikkaa, samalla nostalgisella otteella: “Jos minä saisin päättää, huoltoasemilla ei työskentelisi teini-ikäisiä ollenkaan. Niissä olisi tiskin takana edelleen pyylevä rouva ja korjaamon puolella alkoholiinmeneväinen mies, joka korjaa kaiken rekka-autosta hiustenkuivaajaan. Mutta ei. Huoltoasemat kuuluvat nykyään ylikansallisiin ketjuihin. Autonasentaja ja tämän vaimo ovat meidän asiakkaitamme. Me lähetämme heitä atk-kursseille, kädentaitoja joihin ja sitten takaisin koteihinsa päivittämään cv:tä. Tätä triangelia me pyöritämme, kunnes he kyllästyvät ja me kyllästymiseen. Sitten me annamme heidän viimein olla.”
Takapenkki on onnistunut toisinkoinen, jossa Lehtola on keskittynyt vahvuuksiinsa. Vakavista aiheista huolimatta teoksesta välittyy irroittelun tuntu. Nokkelat arjesta sekä kekseliäs kieli tuovat ryhtiä melko kaavamaiseen juoneen, jossa yhteiskuntaluokat ja sukupolvet törmäävät yhteen. Esikoiskirjan vakavamman aineksen vähentäminen on kantanut hedelmää: huumori tuntuu Lehtolalle luontevalta lajilta.
Max Lampinen
toisinkoinen.wordpress.com 