Sukellus öiseen metsään

5

Lena Frölander-Ulf: Minä, Muru ja metsä
Lastenkirja
Kustantamo S&S, 2016

Lena Frölander-Ulfin lastenkirja Minä, Muru ja metsä käsittelee pimeänpelkoa lapsen näkökulmasta. Teoksen minäkertojan on lähdettävä synkkään yöhön metsäpissalle Muru-koira seuranaan ja pelostaan huolimatta. Äiti vain hymyilee, sillä hän rakastaa mökkeilyä, merta ja metsää, mutta pienelle lapselle ne kaikki näyttäytyvät kauhistuttavina ja ovat vaaroja täynnä. Murustakaan ei ole juuri apua, sillä se karkaa pian pelottavalle Mustalammelle, eikä kertojan auta kuin seurata perässä.

Sukellus pimeään metsään ja pieni pulahdus Mustalampeenkin paljastuvat olevan paljon vähemmän pelottavia kuin miltä aluksi tuntuu. Metsän olennoilla on omat murheensa: kuusen varpaanvälejä painaa terävä kirves ja vuorenpeikkokin tahtoisi vain nukkua. Eivät ne ehdi säikytellä muita öisiä kulkijoita.

Teoksen akvarelleista ja raapetöistä koostuva kuvitus voi olla hieman jännittävää pienelle lukijalle, mutta kuvissa ja teksteissä on myös huumoria: vuorenpeikon sängynpäädystä löytyy Harlequin-kirja ja tulikärpäset kritisoivat näkin soittotaitoja. Raapetöistä syntyy elävä pinta, joka on täynnä valojen ja varjojen leikkiä. Varjoihin kätkeytyykin paljon löydettävää, ja kirja kestää hyvin usean lukukerran. Kuusten katveesta paljastuu aina jokin huomaamatta jäänyt yksityiskohta, oli se sitten keinuva hämähäkki tai kasvoja muistuttava juurakko.

Frölander-Ulf on asetellut lauseet pieniin laatikoihin, jotka ovat sopivasti vinksallaan ja tekevät tekstistä hiukan runomaisen katkonaista, mikä osaltaan korostaa pienen lapsen pelkoa ja teoksen salaperäistä tunnelmaa. Vaikka kuvat ja teksti tukevat toisiaan, nousee teoksen kuvitus kuitenkin ensisijaiseksi sisällöksi.

Kuvituksen pimeä muuttuu samoiksi möröiksi kuin oikeakin pimeys, mutta teos paljastaa, ettei pimeässä olekaan mitään pelkäämistä. Ensikatsauksella teoksen kuvat voivat näyttää synkiltä, mutteivat oikeastaan ole pelottavia tummista sävyistään huolimatta. Kertojalapsen mielikuvitus loihtii metsään satuolentoja, mutta kuvitus ja tekstiltään niukahko teos jättää sopivasti tilaa myös lukijan mielikuvitukselle.

Metsää kuvataan lapsen silmin, mutta siitä huolimatta tai ehkä juuri siksi teos haltioittaa aikuisenkin lukijan. Pelon voittaminen tuntuu vahvana viimeisillä sivuilla, kun tähtitaivas paljastaa yön kauneuden ja silmät sirrillään hymyilevä äiti odottaa mökissä. Minä, Muru ja metsä herättääkin halun lähteä öiselle metsäretkelle kuuntelemaan näkin viulunsoittoa ja katsomaan, asuuko oman pihapiirin kivenkolossa peikkoja.

Selma Rissanen

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s