Vihreän valon tavoittelijat

Pasi Pekkola: Lohikäärmeen värit

WP_20150929_009            lskdfs romaani, 456 sivua

Otava, 2015

ädlkgäslllsäldkgggggggg

Vuoteeni edessä kirkas kuutamon läikkä:

luulin jo, että maassa oli kuuraa

Kohotin päätäni, näin kuun hohtavan

Pääni painui: muistin kotikylän, kaukaisen.

                      Li Po (700-luku)

Kiinalainen nainen kymmenientuhansien kilometrien päässä kotoaan, yksin vieraassa kylmässä maassa, vieraiden sanojen keskellä. Ja kaksikymmentä vuotta myöhemmin hänen poikansa: kahden maan välillä, kummassakin ikävoiden toista.

Pasi Pekkolan toinen romaani Lohikäärmeen värit (2015) on surullinen romaani rakkaiden ihmisten menettämisestä, tärkeiden ihmissuhteiden katkeamisesta, yksinäisyydestä. Mutta yhtä lailla se on tarina selviytymisestä, rohkeudesta ja uskaliaista päätöksistä.

Nuori Xiaolong on paremman elämän toivossa jättänyt kotimaansa Kiinan ja muuttanut suomalaisen liikemiehen, Tomin kanssa tämän kylmään ja hiljaiseen kotimaahan. Pian syntyy poika Kimi, isovanhempien pitkään odottama silmäterä. Xiaolong on onnellinen turvallisesta elämästä, jonka poika Suomessa saa, mutta ei osaa silti olla itse onnellinen. Mieltä painaa kaksi peruuttamatonta petosta, koti-ikävä ja kotimaahan jäänyt mies, jota hän on rakastaa yhä palavasti. Eräänä päivänä Tomin ollessa töissä Xiaolong vie Kimi isovanhemmille ja lähtee sanaakaan selittämättä takaisin Kiinaan.

Menestyneeksi sijoitusneuvojaksi kasvanut Kimi on koko nuoruutensa elänyt äitinsä poissaolossa. Suhde isäänkin on kylmentynyt niistä hiljaisista syytöksistä, joita teini-ikäinen poika on isänsä niskaan kaatanut. Kun parisuhde loppuu ja töissä tulee ongelmia, päättää Kimi ensimmäistä kertaa lähteä Kiinaan, jossa hänen isänsä edelleen tekee ulkomaankauppaa. Matka avaa Kimille mahdollisuuden etsiä kadonnutta äitiään yksinäisten vuosien jälkeen.

Romaani kulkee kahdella aikatasolla. Nykytasolla kerrotaan Kimin Shanghain-matkasta, vieraan kulttuurin avautumisesta ja äidin tarinan vähittäisestä selviämisestä Kimille. Rinnalla kulkee nuoren Xiaolongin, Pikku-Lohikäärmeen, tarina, joka on ollut jatkuvaa selviytymistaistelua: Edes tyttövauvan eloonjääminen ei ollut itsestäänselvyys. Myöhemmin ruoan saaminen pöytään itselle ja sairaalle isälle sekä kulttuurivallankumouksesta hengissä selviytyminen vaativat Xiaolongilta vakaata tahtoa ja rohkeutta. Viimeinen selviytymistaistelu on työ karaoketyttönä shanghailaisessa baarissa ja viimein muutto turvalliseen Suomeen miehen kanssa, jota Xiaolong ei koskaan opi rakastamaan.

Romaani rakentuukin selviytymisen, menestymisen, rikastumisen ja rahan teemojen ympärille. Köyhissä oloissa kasvanut Xiaolong uskoo rahan olevan tie onneen. Xiaolongin suurin kauppa on avioliitto Tomin kanssa. Järkiavioliitto suomalaisen miehen kanssa on hinta, jonka Xiaolong uskoo olevansa valmis maksamaan poikansa turvallisesta elämästä. Tomi ei tajua vaimonsa petosta, mutta on hänelläkin muut motiivit: rakkautta tärkeämpää on saada lapsi, sillä aiemmassa parisuhteessa Tom ei ole siinä onnistunut.

Lohikäärmeen värit avaa tuoreen näkökulman nopeasti kehittyvään Kiinaan, joka kantaa yhä menneisyytensä haavoja. Kulttuurivallankumouksen kauhut voivat olla suomalaislukijoille tuttuja muistakin Kiinan historiaan sijoittuvista teoksista, esimerkiksi Jung Changin laajasta sukupolvikuvauksesta Villijoutsenet, mutta Pekkolan tyyli ja vavahduttava tarina nuoren tytön petoksesta tuo aivan omanlaisen syvyyden ajankuvaan. Toki jotkin turistihenkiset Kiinan outouksien esittelyt, kuten kuolettavan numero nelosen tai chinglishin hämmästely hieman pinnallistivat miljöökuvausta.

Pekkolan kieli on laadukasta ja särötöntä, vaikka se saattaa aluksi tuntua nuoren, kyynisen pankkiirin suussa hieman koristeelliselta, mutta tarinan lähdettyä vetämään ja Kimin hahmon syventyessä häiritsevyys katoaa. Koskettavat ihmiskohtalot, loppuun asti mietityt motiivit ja yllätyksellinen mutta hallittu juoni muodostavat Pekkolan koskettavan lukuromaanin reseptin.

Esikoisellaan Unelmansieppaaja (2013) Pekkola ylsi Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon finaaliin. Toisinkoinen Lohikäärmeen värit on jopa edeltäjäänsä vavahduttavampi ja hallitumpi lukukokemus. Yksi syy tähän voi olla kerronnan siirtymisestä yksikön kolmannesta persoonasta ensimmäiseen: nyt molemmissa aikatasoissa kerronta on minämuodossa, mikä tekee Lohikäärmeen väreistä esikoista eheämmän ja tunnetasolla vaikuttavamman. Tähän lukukokemukseen vaikuttaa varmasti myös tiiviimpi henkilögalleria, jonka kohtalot liittyvät alusta asti kiinteämmin toisiinsa.

Lohikäärmeen värien henkilöt hamuavat kohti omia juuriaan, päämääriään, kohti onneaan yhtä määrätietoisesti kuin Jay Gatsby kohti vihreää valoa Kultahatussa, joka onkin teoksen tärkein interteksti. Esikoista ja toisinkoista yhdistääkin jatkuva unelmien tavoittelu. Molemmat teokset kertovat unelmista, jotka vaativat liian suuria uhrauksia ja jotka toteutumisensa jälkeen menettävät hohtonsa, paljastuvat kylmäksi vihreäksi valoksi, jolla ei ole enää mitään tekemistä todellisuuden kanssa.

Esikoisesta on tuttua myös Helsinki, joka on Lohikäärmeen väreissä yhtä kylmä, ehkä jopa kylmempi kuin Unelmansieppaajassa. Lämpimissä huoneissa, kolminkertaisten ikkunoiden takanakin Xiaolong näkee uuden kotikaupunkinsa jäyhänä, jäisenä ja yksinäisenä. Edes välähdys kotoa ei vie pois vierauden tunnetta uudessa, väärässä maassa.

Silloin hän näkin puistotien päässä auringossa kimaltavat pitkät mustat hiukset. Ne hulmusivat villamyssyn alta. Hän näki nuoren naisen, tuskin paljonkaan itseään vanhemman, ja tunnisti kotimaansa naisen silmistä. – – Kun nainen oli aivan puistonpenkin kohdalla, heidän katseensa kohtasivat. Lyhyen hetken he tuijottivat toisiaan, kaksi eksynyttä vieraassa maassa, kaksi onnetonta, hiljaisuuden kiusaamat. Sen lyhyen hetken aikana he lukivat oman tarinansa toisen kasvoilta. He eivät nähneet muuta kuin menetystä, pelkoa ja onnettomuutta. – – He käänsivät katseensa maahan yhtä aikaa. Ei ollut sanoja. Ei ollut syytä. Ei ollut tarvetta.

 

Tiia Kähärä